Mikko Alatalo - Maalaispojasta monumentaalishistorialliseksi bardiksi

    

Paljon on kirjoitetu Mikko Alatalon kotiseutu- ja siirtolaisromanttisesta tuotannosta. Sinilasisen poliitikkona ja nuoruudessaan huumeiden orjana kunnostautuneen muusikon imagon ja sanoitusten keskiössä on ollut maalaisuus, pienen ihmisen puolustaminen ja huumori. Tällä kombinaatiolla on tuotettu lukemattomia Syksyn sävel -hittejä ja vakiinnutettu paikka Suomen omana maalaispoikana.

Kuitenkin kautta aikain Mikko Alatalon tuotanto on ollut paljon tätä pintaa monipuolisempi kokonaisuus. Vähän talonpoikaiskliseitä raaputtamalla päästään käsiksi laulukenttään josta löytyy esimerkiksi synkkää ja barbaarista naturalismia (kuten kappale Mädäntynyt sydän), Death in June-henkistä fetisististä fasisti-estetiikkaa (esimerkiksi albumi III Tasavallan vieraana puhuu selkeää kieltä) sekä tämän artikkelin aiheena olevaa monumentaalishistoriallista rakkaudentunnustusta antiikin ja Euroopan ikuiselle traditiolle.

Demonstroidakseni Alatalon monumentaalishistoriallista tyylisuuntausta käytän pohjatekstinä vuoden 1999 albumilla Taksimiehen poika julkaistua kappaletta Hyasinttien aika. Kyseinen teksti sopii blogin henkeen mainiosti koska tarkoituksenamme on tuoda julki juuri tämänkaltaisten kappaleiden ja muusikoiden salaisuuksia ymmärtääksemme paremmin eliitin musiikkia. Hyasinttien ajan tapauksessa kyseessä on selkeä avainruno. Se näyttää päällepäin vain katuvan miehen melankoliselta muistelulta äidistään ja tarinalta puhujan kasvusta ymmärrykseen vanhempansa arvosta. Kuitenkin kun löydämme avaimen, tässä tapauksen käsitteen hyasintti historiallisen taustan, voimme nähdä tekstin aivan uudessa valossa ja alkaa purkamaan siitä paljastuvia monumentaalishistoriallisia tendenssejä.

Koska tämänkaltainen ylväs imperialismin henki on suomalaiselle iskelmämusiikille jossain määrin vierasta otan mukaan toisen samaa aihetta käsittelevän tekstin antamaan analyysille perspektiiviä. Komparatiivista näkökulmaa mukaantuomaan valikoitui tällä kertaa martial-industrial-jyrä Triariin ja apokalyptisten pornofolkkareiden Ordo Rosarius Equilibrion kollaboraatiokappale Roses 4 Rome (kappale). Molempien kappaleiden tekstit löytyvät kokonaisuudessaan alta: 

Hyasinteista ja symboliikasta:

Kuten aikaisemmin mainittiin on avain Mikko Alatalon tekstin ymmärtämiseen hyasintti. Yleisessä kielenkäytössähän hyasintti viittaa yleensä Suomessa hyvin tunnettuun violettiin koristekasviin, Hyacinthus orientalisiin. Koska kyseinen kasvi kukkii varhaiskeväästä voisi nopealla analyysillä dedusoida laulussa esiintyvän kasvin olevan vain heppoinen temporaalinen metafora , jolla määritetään laulun tapahtuma-aikaa. Tällainen matalan tason yksinkertaistava analyysi on kuitenkin juuri se virhe, miksi monet eliitin musiikin salaisuudet jäävät ainoastaan eliitin piiriin. Tulee huomata, että Alatalo on erityisesti ansainnut paikkansa eliitin musiikin artikkelissa. Voidaan nimittäin muistaa, että kyseinen artisti on yleensäkin tunnettu piilotelluista sympatioistaan hierarkisia valtastruktuureja kohtaan kuten esimerkiksi kappaleen ”Herraksi synnytään” kertosäe paljastaa:
Kaikki kansa on tasa-arvoista
mutta herraksi synnytään
senhän näkee koiran jo karvoista
herraksi synnytään
Kun elämän laivassa, maailman vaivassa köyhyyttä paetaan
muista hytit on varattu herroille, kansipaikkoja vain jaetaan

Kyseinen kappale on tavallista avoimempi vuodatus valtaeliitin Deus Vult-asemasta. Jopa niin avoin, että kyseinen kappale meinattiin vaarallisuutensa takia hyllyttää kokonaan. Tästä taustatuotannon varoivaisuudesta Alatalon sanoituksellista rohkeutta kohtaan kertoo esimerkiksi audiovoxin tuottajan Ilkka Vainion vastahakoisuus julkaista kyseistä kappaletta sisältävää samannimistä levyä: ”Sen verran hän kuitenkin arvosti Alataloa lauluntekijänä, että suostui pitkin hampain julkaisemaan kabareen lauluja nimellä "Herraksi synnytään."”(lähde). Alatalo on kuitenkin muuten urallaan karttanut näin vulgaareja ulostuloja lukuunottamatta tiettyjä III Tasavallan vieraana -henkisiä livetilanteita:

Mikon Heidegger-kauden livemeininkiä

Palataan kuitenkin varsinaiseen analyysiin ja avataan termi hyasintti koko sen historiallisessa laajuudessa. Hyasintti eli Hyakinthos (kreikaksi Ὑάκινθος) ei alkuperäiseltä merkitykseltään liity suoraan koristekasviin vaan viittaa antiikin kreikkalaisen kulttuurin mytologiseen sankariin ja valon, laulun ja selkeyden jumalan Apollon rakastajaan Hyakinthokseen. Hyakinthoksen myytti ulottuu aina mykeneläiselle kaudelle (1600-1100 eaa.), jolloin häntä palvottiin jumalana Amyklaissa. Tiivistettynä tämän sankarin myyttisen kertomuksen keskeinen osa on hänen traaginen rakkaussuhteensa Apolloon. Apollo ja Hyakinthos harjoittivat kiekonheittoa, kun Hyakinthokselle kateellinen länsituuli, Zefyros ohjasi kiekon radaltaan niin, että se tappoi kiekkoa (discus) tavoittelevan Hyakinthoksen. Murheen murtama Apollo kielsi Hadesta viemästä kuollutta rakastajaansa manalaan ja muutti hänen verensä kukaksi, hyasintiksi. Tästä myös seurasi nimen suhde tunnettuun koristekasviin. (On kuitenkin huomattava, että antiikintutkija Alf Henrikson spekuloi kasvinimen olevan mahdollisesti mytologista nimeä vanhempaa perua. (Henrikson, 1993, 923)) 

Hyakinthoksen myytti oli jossain määrin suosittu läpi antiikin periodin eläen mykeneläiseltä kaudelta aina Ovidiuksen kirjoituksiin Rooman ajalle. Erityinen painoarvo sillä oli spartalaisessa kulttuurissa, jossa vietettiin vuosittain kolmipäiväistä Hyakinthia-juhlaa (Ὑακίνθια). Tämän juhlan rakenne on säilynyt meille esimerkiksi Athenaioksen kuvaamana ja avaa hyvin Hyakinthoksen symbolisia ulottuvuuksia. Juhlien ensimmäinen päivä oli omistettu kuolleiden sankareiden suremiselle. Tällöin tunnelma oli harras, kuolleille uhrattiin ja tarjoilut olivat suoraviivaisen yksinkertaisia. Toinen päivä oli puolestaan jälleensyntymän juhla, jota väritti elämä ja riehakkuus. Nuoret lauloivat ja soittivat Apollon kunniaksi ja myös helooteilla (spartalaisten orjaluokka) oli oikeus osallistua juhlamenoihin. Kolmannen päivän palvontamenot eivät ole enää tunnettuja nykypäivänä, mutta ne pitivät todennäköisesti sisällään mysteerikulttien rituaaleja.

Voimme siis huomata, että hyasintti on merkityskentältään valtava verrattuna yksinkertaistavaan ajatteluun jota pelkkä kasvi/aika-metaforiikka edustaa. Se edustaa itseasiassa traagista rakkautta, kuolevaa sankaruutta ja jälleensyntymää. Koska Hyakinthoksen myytti ajallisesti ulottuu aina länsimaisen kulttuurin alkukehtoon, mykeneläisen kauden Kreikkaan, tulee meidän huomioida myös temporaalinen aspekti, ei kuitenkaan kukan kukkimismielessä keväänä, vaan monumentaalisessa merkityksessä jatkuvana kulttuurin ja tradition virtana. Nämä ovat niitä symbolisia elementtejä joita Mikko Alatalo omassa tekstissään hyödyntää.

Eräs tärkeä huomio mikä tulee tehdä on se, että Alatalon Hyakinthos-myytin käsittely antiikin kulttuurin kronotooppina nojaa selvästi roomalaiseen periodiin eikä myytin alkuperäiseen kreikkalaiseen aikaan. Tämä näkyy hänen maternalistisesta asemoitumisestaan antiikin traditiota kohtaan. Alatalo puhuttelee laulussa toistuvasti Äitiä, joka luonnollisesti viittaa Rooman äitiin eli rakkauden jumalatar Venukseen, Aeneaan, ja tätä kautta koko Rooman kansan ja Euroopan tradition synnyttäjään. Puhuttelussa on tietysti myös epäsuorempi ja abstraktimpi taso, jossa Venus eli äiti, toimii vain ikuisen tradition ja jatkuvuuden symbolina, jota myös Hyakinthos-myytin jälleensyntymä-symboliikka edustaa.

Alatalon maternalistinen valinta voi olla puhtaasti esteettinen tai on mahdollista, että hän on tutustunut Hyakinthoksen myyttiin alunperin juuri roomalaisista lähteistä kuten Ovidiuksen kautta. Toisaalta syitä voi olla muitakin. Esimerkiksi juuri Rooma murtuvana, mutta jälleensyntyvänä imperiumina on varsin tyypillinen ja otollinen lähtökohta monumentaalishistorialliselle musiikille ja tekstille. Juuri tästä lähtökohdasta johtuen saamme käyttöömme myös hyvän vertailupisteenTriariin ja ORE:n Roses 4 Rome kappaleen tekstistä. Seuraavaksi voisimmekin analysoida kappaleiden tyyliä ja paneutua syvemmin siihen mitä Hyasinttien aika itseasiassa sanoo eliitistä, Roomasta ja ikuisesta traditiosta.

Tyyli, merkitys ja sanoma

Hyasinttien ajan ensimmäinen säkeistö toimii hyvin kappaleen kokonaistunnelmaan johdattelevana porttina:

On taas aika hyasinttien
usko pois sua, äiti, aattelen
sinä siellä, minä täällä jossakin
sanoinko koskaan että sua rakastin

Hyasinttien aika käsitteenä kuvastaa tässä kaikkia laulun keskeisiä teemoja. Traaginen rakkaus, jota ei tule ymmärtää tietenkään eroottisena vaan rakastavana hellyytenä Äitiä eli imperiumia kohtaan. Toisaalta kyseessä on Hyakinthos-myytti sankarin lankeemuksena ja kuoleman symbolina, onhan puhuja selkeästi heti ensitahdeista lähtien lannistunut ja voimaton. Kuitenkin kaiken pohjalla on Hyakhintos jälleensyntymän symbolina, jossa Rooman imperiumi käsitetään spengleriläiseen tapaan syklisenä ja aina uudelleennousevana prosessina. Tästä johtuen henkilökohtainen subjektin kuolema on näennäisesti merkityksetön ikuisen tradition jatkuvuudessa ja tämä luo laulun puhujan sanoihin toivon pilkkeen. Vaikka sankari ja imperiumi ovat joutuneet erilleen ja lankeemukseen ovat ne molemmat yhä elossa: ”sinä siellä, minä täällä jossakin.” Laulun eleginen tunneskaala tuleekin lukea juuri tätä jälleensyntymän tematiikka vasten. Nyt on ”hyasinttien aika” eli jälleensyntymä on lähellä.

Ymmärtääksemme tämän tunnevirityksen uniikin luonteen voimme ottaa käsittelyyn verrokkitekstimme, joka edustaa huomattavasti tyypillisempää monumentaalishistoriallista laululyriikkaa. Roses 4 Romen ensimmäinen säkeistö kuuluu näin:

The world will never grieve you
It is already deceased
And no one will ever see you
Cause the blind they cannot see
Hear the calling of the Lions
Hear the prayers of their prey
No tomorrow remains to save you
So let's relish, in yesterday 

Vaikka sanoissa kaikuu suru ei kyseessä ole niinkään eleginen vuodatus kuin vihainen ja apokalyptinen manaus. Viha on sen tekstissä sen verran läpitunkeva emotionaalinen voima, ettei Alatalon tekstin herkkyydestä kumpuavaa monitulkintaista kerrostumista pääsee syntymään. Vaikka kappaleen nimi Roses 4 Rome onkin eleginen esittää varsinainen teksti tuomitsevan maailmanlopun kuvan jo kuolleen imperiumin haudalla. ”The world will never grieve you /It is already deceased /And no one will ever see you /Cause the blind they cannot see.” Ikuinen traditio on hengetön eläen vain muistoissa ja syy tähän on juuri ihmisten epäonnistuminen muistamisessa eli tradition hengissäpidossa. Historia on tuhoutunut ja sokeutunut ja jäljellä ei ole enää muuta tulevaisuutta kuin ottaa osaa lopunaikoijen damnatio ad bestiasiin. Teksti onkin varsinaisesti omistettu niille harvoille ketkä yhä näkevät, eliitille jolle imperiumi ja traditio ovat yhä olemassa, mutta joilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin vajota nauttimaan muistojen menneisyydestä (relish in yesterday).


Tämä omistuspositio jota kertosäe tukee:

Share my women; Share my wine
Share my soul; Burn the sun

This is all, just for Rome....

on tietyllä tapaa malliesimerkki martial industrial-genreä riivaavasta vale-elitismistä. Tila eliitin musiikin joukkoon koetetaan itseoikeuttaa tekemällä suoraan eliitille dedikoitua musiikkia eikä piilotettuja mysteerioita kuten Mikko Alatalo Hyasinttien ajassa. Tämä on sinäänsä varsin onnistunut valinta, koska ikuisen tradition tuhoutuminen on varsin keskeinen eliitin musiikkia harrastavien henkilöiden ongelma, mutta leikkaa samalla brutaalisti ohi analyyttisen intellektuellin prosessin. Kuitenkin kertosäkeen katkera kutsu totaaliseen eliitin solidaarisuuteen Rooman haudalla on kaikessa pateettisuudessaan varsin vaikuttava. 

Roses 4 Rome tekstin avaamisen tarkoitukseni oli kuitenkin johdatella meidät Hyasinttien ajan uniikin tunnelatauksen äärelle. Kuten huomattiin oli Roses 4 Rome, joka edustaa tyypillistä monumentaalishistoriallista laululyriikkaa, näennäisen kryptisistä sanavalinnoistaan huolimatta varsin suoraviivainen ja emotionaaliselta perspektiiviltään simppeli. Senkaltaisten tekstien rakkaus ikuista traditiota kohtaan on yleensä niin Julius Evolan filosofian ja yleisesti ”against the modern world”-ajattelun läpilyömää, että tila kaikelle nyanssirikkaalle herkkyydelle on katkeruuden pirstomaa. Alatalo ei kanna harteillaan tämän ajatustradition taakkaa pystyen näin antautumaan dialogiseen tunnustukseen imperiumin edessä, jossa omat nuoruuden/sankaruuden virheet projisoidaan takautumina monumentaaliseen todellisuuteen.

Ikuisen tradition massiivisuus tuntuukin Hyasinttien ajan puhujasta singulariteetilta jota vastaan on pakko kapinoida: ”Mua huolenpitosi silloin ärsytti / nyt vasta tiedän, se hyvää tarkoitti.” Koko tämä emansipatorinen taistelu näyttäytyy kuitenkin nykyhetkessä heikkona ja heppoisena kapinana, nuoruuden kasvukipuina: ”kuin varsa emoansa sua uhmasin.”Henkilökohtaisella tasolla puhujan suhdetta Äitiin leimaa jatkuva ymmärryksen kasvu ja haikea lämpö. Imperiumi onkin sankarin koti, tosiasia jonka puhuja ymmärsi sen liian myöhään. Kuitenkin kuten analyysin aluksi huomioitiin tulee mielessä pitää Hyakinthos-myytin jälleensyntymää edustava symboliikka. Nyt on hyasinttien aika ja sankarin on ehkä mahdollista viimein palata uudelleensyntyvään Äiti Roomaan. Tällaista herkkyyden ja heikkouden temaattista tyyliä ei ole tyypillisesti nähtävissä vain arkaaista soturi-imperialismia ja spartalaista kuria edustavissa monumentaalishistoriallisissa teksteissä. Paikoittain Hyasinttien ajan tekstin voitaisiinkin nähdä kasvavan herkkyydestä jopa pyhyyteen asettuen näin eliitin musiikin traditiossa suhteeseen myös esimerkiksi David Tibetin ja Current 93:n kanssa. Tästä Current93-henkisestä materiaalista ehdottomasti paras esitys on kappale Maailmanlopun meininki, joka on ehkä paras suomalainen vastine David Tibetin musiikille.

Olen analyysissä painottanut Alatalon tekstin monitulkintaisuutta. Yksi perspektiivi mitä ei ole vielä tyhjentävästi käsitelty liittyykin tähän. Tulee huomioida, että hyasintti-käsitteen symboliikan monipuolisuudesta johtuen tekstin puhujapositio ei ole varsinaisesti selkeä. Se ei ole ankkuroitu ainoastaan yhteen inhimilliseen puhuvaan subjektiin, joka kommentoi suhdettaan ikuiseen traditioon Hyakinthos-symboliikan välitykselle. Puhuvan sankarin lisäksi se voidaan ajatella esimerkiksi personifikoituna kansana tai ideologiana. Tällainen tulkinta on juurikin se väline mitä kautta Mikko Alatalo avaa tekstinsä tukemaan valtaeliitin hierarkioita.

Koko kappale voidaan helposti lukea esimerkiksi kolonialistisessa kontekstissa, jossa imperiumista erottautunut siirtomaa tai kansakunta kasvaa ja haluaa palata takaisin loistavan imperiumin äidilliseen huomaan. Sanojen voidaan nähdä kuvaavan kansan henkistä kasvua sille tasolle jossa se ymmärtää oman monumentaalishistoriallisen paikkansa osana suurempaa kokonaisuutta. Nyt ollaan tahraantuneita ja alennustilassa: ”mun puhtaat vaatteet oli sun kunnia-asia / en enää ostaakaan vois yhtä puhtaita”, mutta hyasinttien aika on jälleen tulossa ja Imperiumi tulee taas nousemaan. Rooma-allegoriaa mukanakuljettaaksemme on huomattava, että yksi hyvä esimerkki tällaisesta tulkinnasta voisi olla Gallian kansakunnat antautumassa Julius Caesarille Commentarii De Bello Gallicossa, Alatalo on kuin Vercingetorixin henki. Tämä kolonialistinen tulkinta osaltaan avartaa Hyasinttien ajan monumentaalishistoriallista perspektiiviä kytkien sen integraalisti tämän tradition konventioihin. Alatalo on vain osannut toteuttaa tämän tavallista luonnollisemmin ja hengittävämmin ilman tyypillistä apokalyptistä katkeruutta. 

Lopuksi:

Olemme nyt onnistuneet näyttämään Mikko Alatalon ”Hyasinttien aika” -kappaleen yhteydet monumentaalishistorialliseen musiikkitraditioon. Ymmärtämällä kappaleen nimessä esiintyvän hyasintin laajan merkityskentän, sen yhteyden Hyakinthos-myyttiin ja sen symbolisiin ulottuvuuksiin on päällepäin yksinkertaiselta näyttävä eleginen teksti avautunut tulkinnalle koko monumentaalisessa rikkaudessaan. Imperiumi, ikuinen traditio, hybris, jälleensyntymä ja tulkinnallinen salaisuus kietoutuvat yhteen lunastaen Mikko Alatalolle paikan eliitin musiikin Parthenonissa. Kaikenlisäksi hän suorittaa työn elegisellä tyylillä, joka nyanssiensa rikkaudessa ylittää tyylisuuntauksen tyypillisemmän pateettisen ilmauksen kuten verrokkitekstin analyysillä osoitettiin. Vaikkei Alatalo mikään Douglas P. olekaan suhisee hänenkin sanoissaan elegisen kryptinen hiljaisuus.

Maalaispoika ja Apollo

Silti monia kysymyksiä jää ilmaan vaille vastausta. Tärkeimpiä näistä ovat tekstin tarkoituksellisuus ja motivaatio. Onko Alatalo halunnut vain piilottaa monipuoliseen tuotantoonsa myös eliitin kasvot kuulijoiden iloksi vai onko kyseessä tietoinen prosessi eliitin valtahierarkiaan integroitumiseksi. Tunnetustihan epiteetit kuten ”maalaispoika” tai ”koko kansan Mikko” ovat myrkkyä norsunluutornien portinvartijoille, jotka eivät voi sietää junttimaisuutta. Voitaisiinkin siis ehkä ajatella, että tällaisilla kappaleilla Alatalo on tietoisesti rakentanut itsestään jäljen myös hierarkian yläpään kollektiiviseen tajuntaan vakuuttaen heille näin olevansa oikeasti eliitin asialla. Välillä tämä tendenssi purkautui toki tyylittömiin ylilyönteihin kuten Herraksi synnytään kappaleessa, mutta yleisesti hänen monumentalistiset ambitionsa ovat pysyneet poissa julkisuuden valokeilasta. Tällainen ajatusketju on tietysti lopulta puhdasta spekulaatiota, mutta on huomattava, että vuodesta 2003 lähtien Alatalo on istunut eduskunnassa edustamassa Keskustan pahuuden imperiumia. On hankala ajatella ettei Hyasinttien ajan kaltaisten kappaleiden ja kansanedustajuuden välillä olisi mitään yhteyttä. 

Seuraavalla kerralla Eliitin Musiikissa esittelyssä Sir Mr Taf – Pieksämäen tärkein teosofi ja mystikko



------------------------Antiikin lähteet:

Braund, David & Wilkins, John: Athenaeus and his world: reading Greek culture in the Roman Empire. University of Exeter Press, 2000.Castrén, Paavo: Uusi antiikin historia, Otava, 2011.
Henrikson, Alf: Antiikin tarinoita 1-2, WSOY, 1993. 

1

2

3